Opiskellessani vielä TTY:llä muistan ajatelleeni: ”minusta ei sitten ikinä tule yrittäjää.”
Yrittäjät, joita TTY:lläkin vilisi, olivat jotenkin erilaisia. Ajattelin, että yrittäminen tarkoittaa pakkomyyntiä ja tyrkyttämistä. Työn epävarmuus ja kaiken hallinnoiminen yksin olivat niitä asioita, jotka tulivat ensimmäisenä mieleen yrittämisestä. Ehkä se sopii jollekin muulle, mutta ei kyllä minulle. Ja tässä sitä ollaan!
Urheiluravinnealalla työskenteleminen oli mielenkiintoista. Opiskelin jatkuvasti työni puolesta ja sen ulkopuolella lisää ravitsemusta. Tuohon aikaan suhtautuin omaan kehooni vielä kovin paljon ulkonäköasenteella. Jossain kohti mukaan alkoi tulla näkökulmia hormonitoiminnan merkityksestä ja terveyden vaalimisesta. Ehkä fitness kasvoi minusta ulos, tai minä siitä. Aloin näkemään ravinnon ja elämäntavat suuremmasta perspektiivistä.
Vuoden 2009 alussa tein päätöksen yrittäjäksi lähtemisestä. Olin jo jonkin aikaa maahantuonut Suomeen fitness-kisa-asuja ja välittänyt niitä kilpailijoille, ajattelematta sen kummemmin, että minähän olin jo tuolloin yrittäjä, ainakin osa-aikainen sellainen. Ilman fitness-harrastustani en takuulla olisi tässä pisteessä. Vaikka lajin kautta vahingoitin elimistöäni ja aineenvaihduntaani, sain sen kautta myös kipinän muiden auttamiseen. Kirjoitin juttuja aiheesta, bloggasin ahkerasti ja autoin muita kisaajia ja kisaamisesta unelmoivia siten kuin vain osasin. Valmennuspyyntöjä sain aika-ajoin ja niiden määrä oli alkanut kasvaa vuoden 2008 aikana.
Ensin tein valmennusta huvikseni, ilman korvausta. Ravintovalmennus tuntui palkitsevalta ja oli upeaa nähdä, kuinka asiakkaat saivat hienoja muutoksia aikaan. Valmennusten kautta pääsin vieläkin lähemmäksi ihmisiä, joita päivätyöni kautta olin saanut auttaa: enää en ollut vain tuotekehittäjä monen askeleen päässä loppukuluttajasta. Lähdin mukaan ruokakauppaan ja kannustin muutoksiin. Se oli hauskaa, eikä tuntunut itse asiassa edes työltä.
Yritystoimintani sain alulle ihan kunnolla Tampereen Ensimetrin avulla. Sain starttirahan ja hain naisyrittäjälainaa. Toiveeni oli, että yrittäjyys mahdollistaisi sen, että voisin työni puolesta matkustaa. Hyvinkin nopeasti tuosta toiveesta tuli sitten totta.
Irtisanouduttuani Joni antoi minulle lahjan, BioSignature-kurssin. Olin syksystä 2008 puhunut kurssista ja haaveilin sinne pääsemisestä. Etävalmentajani Krista oli käyttänyt BioSignaturen metodeja valmennuksessani, vaikka asuikin toisella puolella maapalloa. Olin vaikuttunut ja vakuuttunut menetelmästä ja ajattelin, että siinä olisi hyvä mahdollisuus erottua muista samalla alalla toimivista. Olin saanut BioSignaturen kautta vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joihin kukaan ja mikään muu ei osannut vastata.
Toukokuussa 2009, oltuani yrittäjänä pari kuukautta, lensin Lontooseen ensimmäiselle kurssille. Olin pihalla kuin lumiukko. En tajunnut puoliakaan, mistä kurssilla puhuttiin. Kaikenmaailman metylaatioreaktioita ja testosteronin konvertoitumista estrogeeniksi. Puuh! Lisäksi kouluttajamme Charles Poliquin vaikutti mustavalkoisemmalta ihmiseltä kuin kukaan, keneen olin törmännyt. Soitin Jonille ensimmäisen kurssipäivän jälkeen ja sanoin, että mietin onkohan tämä nyt kuitenkaan ihan oikea paikka.
Kurssilta palattuani olin kuitenkin aivan myyty. Lontoossa Charles kuuli minun olevan menossa New Yorkiin lomalle siskoni kanssa kesäkuun alussa, ja kutsui minut toiselle kurssille Rhode Islandille (n. 4h matka New Yorkista). Niinpä alkukesän lomamatkasta tulikin puolittain koulutusmatka ja jatkoin samantien opintojani vielä syvemmälle. Ja sillä tiellä ollaan. Tähän päivään mennessä olen käynyt 12 Poliquinin kurssia Euroopassa ja USA:ssa. Lisäksi olen opiskellut tuhansia tunteja itsenäisesti, avoimessa yliopistossa ja funktionaalisen lääketieteen kursseilla. Seuraava kurssini on tammikuussa Rhode Islandilla ja sen jälkeen seuraava helmikuussa Iso-Britanniassa. Opiskelu on elämäni suola. 🙂
Vuoden 2010 keväällä tein niin paljon töitä, että ajoin itseni uuvuksiin. Olin edellisenä syksynä ajanut USA:n koulutusmatkallani autokolarin ja sairastunut reissuni päätteeksi hirveään vatsatautiin. Kroppani oireili jatkuvasti ja samaan aikaan firmani palveluiden kysyntä kasvoi.
Onneksi samoihin aikoihin Joni mietti uudenlaisia uravaihtoehtoja. Päädyimme yhdessä uskaliaaseen hyppyyn: perustaisimme uuden yrityksen yhdessä. Omat käteni eivät enää riittäneet siihen kysyntään, mitä palveluille oli. Taisin rakastaa asiakkaitani vähän liiankin paljon. Halusin niin kovasti auttaa kaikkia, etten osannut sanoa ”ei” edes silloin, kun myin pois vähäisenkin vapaa-aikani.
Työrumbassa kärsi niin oma terveys kuin myös työn laatu. Häpeän vieläkin sitä, miten yritin auttaa kaikkia ja lopulta asiat vain lipsuivat käsistä. Unohtelin tapaamisia, en muistanut vastata sähköposteihin ja tein töitä välillä kellon ympäri, silti pystymättä antamaan asiakkailleni sitä laatua jota alun perin olin halunnut tarjota. Erehdyin ajattelemaan olevani korvaamaton. Nyt tietysti ymmärrän, että kukaan meistä ei ole! Olen vilpittömästi pahoillani niille asiakkailleni, joille en voinut tuolloin olla se valmentaja jonka he toivoivat saavansa.
Kesällä 2010 Optimal Performance Oy näki päivänvalon. Ja siitä jatkan seuraavassa osassa 🙂
Lue muut osat:
– Kuinka minusta tuli yrittäjä, osa 1
– Kuinka minusta tuli yrittäjä, osa 3
– Kuinka minusta tuli yrittäjä, osa 4