Kaisan kilpirauhasseikkailu osa 3: onnellista arkea

By / 19 maalis 2013 / No Comments

– Kaisan kilpirauhasseikkailu osa 1: diagnoosi, masennus ja toivoa uuteen alkuun
– Kaisan kilpirauhasseikkailu osa 2: rT3-clearing ja paluu innostuneeksi itseksi
Kaisan kilpirauhasseikkailu osa 4: raskaus ja lääkityksen vaihto

Pitkään on kulunut siitä, kun viimeksi kirjoittelin tästä aiheesta. Heinäkuussa olin juuri kokenut rT3-clearingin ja olin onneni kukkuloilla. No, tiedättekö mitä – vointini jatkuu edelleen todella hyvänä. Olen energinen, innostunut, treeni kulkee mainiosti ja teen elämässäni juuri niitä asioita joita haluankin tehdä. Jos Lio-purkki ei kulkisi kassissani ja puhelimeni ei muistuttaisi monesti päivässä lääkkeen ottamisesta, en edes muistaisi että olen ollut joskus kipeä.

Uskon että elimistöni sisällä korjausta tapahtuu edelleen, koska monen vuoden vajaatoiminnalla olo mitä luultavimmin jättää jotain jälkiä. Pyrin ravitsemaan kehoani niin hyvin kuin suinkin, hallitsemaan stressiä, treenaamaan 3-5 kertaa viikossa, nukkumaan sen verran kuin kehoni tarvitsee ja tekemään asioita jotka tuottavat minulle iloa. Etenkin treenitulosten nousu viimeisten kuukausien aikana kertoo minulle, että koko ajan mennään hyvään suuntaan. Käsijarru on vihdoin pois pohjasta ja elimistöni toimii pitkälti kuten sen kuuluukin. Viime kesästä rasvaprosenttini on laskenut viisi pykälää alas tekemättä mitään eri tavalla. Hiilihydraattien sietokykyni on parantunut myös merkittävästi. Tunnen sen kropassani ja se näkyy myös BioSignature-mittaustuloksissa.

Jotkut asiat eivät edelleenkään ole korjaantuneet. Yksi niistä on vatsahappotaso. Ilman ruoansulatusta tukevia ravintolisiä olo on tukkoinen. Minusta entsyymien ja suolahappolisän käyttö on kuitenkin pieni paha, jos vertaan koko olotilaani muutaman vuoden takaiseen (silloin mikään mitä tein ei tuntunut auttavan). Ennemmin käytän noita tuotteita vaikka koko loppuikäni kuin kärsin siitä, että kehoni ei saa tarvitsemiaan ravinteita.

Kilpirauhasen vajaatoiminnassa vatsahapon eritys vähenee ja toisaalta vähäinen vatsahapon eritys voi olla altistavana tekijänä vajaatoiminnalle, koska tärkeät ravinteet jäävät imeytymättä. Monilla vajaatoimintaa sairastavilla on matala vatsahappotaso. Tämä on huono homma – se nimittäin entisestään vähentää arvokkaiden ravinteiden, kuten proteiineista irrotettavan tyrosiini-aminohapon ja monien mineraalien imeytymistä. Niitä tarvittaisiin kilpirauhasen normaaliin toimintaan ja kilpirauhashormonien tuotantoon. Monilla vatsahappotaso palautuu kun lääkitys saadaan kuntoon, tuttavapiirissäni on useita tällaisia henkilöitä. Jostain syystä minulla näin ei  kuitenkaan ole. Ehkä kehossani on vielä joku syy, miksi asia ei ole korjaantunut.

Labra-arvot minulta katsottiin viimeksi joskus syksyllä lähinnä lääkkeen sopivan määrän tarkistamiseksi. T3v oli hyvällä tasolla. Muita kilpirauhasarvoja ei katsottu: TSH on mitä todennäköisimmin mittaamattomissa ja T4v matala, koska niillä ei ole mitään syytä kohota. TSH oli jo aiempien labrojen aikaan ihan pohjassa, se ei siis koskaan näyttänyt tavanomaista kilpirauhasen vajaatoimintaa. Jos olisin mennyt lääkärille joka ei ymmärrä kilpirauhashormonien toimintaa soluissa tai ei ole kiinnostunut siitä, mitään ongelmaa ei alunperinkään olisi havaittu. Ja jos menisin nyt lääkärille joka ei ymmärrä nykyisen lääkkeeni vaikutuksia arvoihin, hän todennäköisesti kauhistuisi. TSH:n ja T4v:n kuuluu olla matalalla silloin kun T3-lääkitys on kunnossa.

Minua kauhistuttaa ajatus siitä, kuinka moni suomalainen kävelee ympäriinsä haamuna uskoen lääkärinsä sanoja. Se, että TSH ja T4v näyttävät normaaleilta, ei tarkoita että T4:n konversio aktiiviseen T3-muotoon toimisi normaalisti! Jos TSH ja T4v ovat hyvällä tasolla ja vointi silti huono, täytyy vaatia lisää testejä. Ongelma voi toki olla muuallakin kuin kilpirauhasessa, mutta olisi hyödyllistä nähdä laajemmat testit jos oireet täsmäävät vajaatoimintaan. Jos T3v testataan ja se on matala siitä huolimatta että T4v on normaali, on syytä miettiä tätä: jos T4 ei muunnu T3-muotoon, niin minne se sitten oikein menee?

T4 muuntuu elimistössä joko T3-muotoon tai rT3-muotoon. T3 aktivoi käytännössä kaikki kilpirauhashormoneille ominaiset aineenvaihdunnan reaktiot kiinnittyessään hormonireseptoriin. rT3 puolestaan istahtaa reseptoriin ja vie T3:n paikan. Tällöin aineenvaihduntavaikutuksia ei tapahdu. Muunnos rT3:n suuntaan lisääntyy pitkittyneen stressin, sairauden ja infektion aikana. Elimistö tarkoittaa hyvää pyrkiessään säästämään energiaa. Reaktio on siis normaali ja niin kuuluukin tapahtua.

On myös mahdollista että syystä tai toisesta hormonireseptorit ovat tulleet resistenteiksi. Tällöin T3 ja rT3 voivat olla normaalilla tasolla, mutta mikään lääkitys (tai niiden normaali annostus) ei tuo hyvää oloa. Tällaista tilaa on hyvin vaikeaa diagnosoida. Kilpirauhasresistenssiä hoidetaan T3-lääkityksellä. Lääkityksen tarve saattaa olla paljon tavanomaista korkeampi.

Dr Gina Honeymanin verkkosivuilta löytyy lyhyesti lisää tietoa kilpirauhasresistenssistä, matalasta lepoenergiankulutuksesta ja fibromyalgiasta. Sieltä löytyy myös ”Are you overstimulated” -lomake jonka avulla voi analysoida omaa oloaan ja arvioida lääkkeen määrää odotellessaan rT3-clearingia. Listassa on hyvin mainittu liian suuren lääkeannoksen (tai toisaalta myös clearingissa nopeasti päälle tulevia) oireita.

Mutta takaisin rT3-ongelmaan: jos rT3-muunnos ikäänkuin ”juuttuu pohjaan” senkin jälkeen kun stressi on vähentynyt ja elämä on jälleen rentoa ja hyvää, sairaus tai infektio on parantunut, voi olo jäädä huonoksi. Kuten minulla.

Kun elimistööni alettiin lisäämään T4- ja T3-hormonia Armour-lääkkeen avulla, jatkui T4:n muuntuminen edelleen lähes yhtä voimakkaana rT3:n suuntaan. Vaikka T3v oli jo yli viiterajan, olin edelleen silti väsynyt. Samaan aikaan rT3 oli noussut yli viiterajan ja näiden kahden hormonin suhde toisiinsa nähden edelleen pielessä. En vieläkään tiedä, oliko T4 => rT3 -muunnoksen suosiminen elimistössäni vain väliaikainen juttu, luontainen reaktio liian stressaavaan elämään. Olisinko saanut tilan korjattua yksinkertaisesti pysäyttämällä elämäni? Ehkä olisi pitänyt muuttaa jonnekin paratiisisaarelle vuodeksi ja katsoa mitä tapahtuu. Mutta kenelle sellainen on mahdollista taloudellisesti? Ei ainakaan minulle. Joten näillä mennään.

Diagnoosin, clearingin ja edelleen jatkamani opiskelun myötä olen alkanut ymmärtämään entistä paremmin stressinhallinnan merkityksen. Lähes jokainen tuntuu nykyään olevan stressaantunut. Tammikuun luentokiertueella kuulemani tarinat olivat musertavia. Kuinka on mahdollista, että päästämme elämämme sellaiseen pisteeseen, jossa mikään ei tunnu olevan enää omassa kontrollissamme? Jos keho ei ole stressissä univajeesta tai sopimattomasta ruokavaliosta (mikä on erittäin harvinaista), on mieli stressaantunut työhuolista, sadasta asiasta jotka tuli luvattua tädinserkunkaimalle, lapsen sairastamisesta tai siitä miltä takapuoli näyttää peilistä. Jos meillä ei ole stressiä, keksimme sen jostain. Se tuntuu olevan oikea epidemia. Onkohan sitten lopulta kovin ihme, että tämä ongelma tuntuu vaivaavan niin monia.

Jos rT3-ongelma (tai Wilsonin syndrooma, joksi sitä tunnutaan nyt joka paikassa kutsuttavan) todetaan labroissa, ensimmäisenä meidän pitäisi pysähtyä hälytyssignaalin äärelle: miksi rT3:n muodostus on lisääntynyt niin paljon suhteessa T3:n muodostukseen?

Mitä elämässäni oikein on meneillään? Miksi kehoni on vetänyt käsijarrun päälle? Mitä tämä yrittää kertoa minulle?

Pelkkä Lio-lääkityksen läiskäiseminen päälle tuskin korjaa ongelmaa. Kouraan tulee Lio-resepti… elämä jatkuu samanlaisena härdellinä, mielen mörköjä ei katsota silmästä silmään, eikä ongelman alkulähteeseen kiinnitetä huomiota. En usko että tämä kokonaisuus on paranemisen avain. Se avain löytyy ymmärtämällä ihmisen hyvinvoinnin kokonaisvaltaisuus.

Voi olla, että paraneminen edellyttää koko elämän detoxia. Niin kemikaalien kuin myrkyllisten ihmissuhteiden ja työpaikan suhteen. Se voi edellyttää nöyryyttä sen edessä, että alkaa tarkastella uusin silmin omaa ruokavaliotaan, elämäntapojaan ja liikuntatottumuksiaan. Ja joskus unelmista irti päästämistä, olennaisen äärelle pysähtymistä. Onko erittäin korkean stressitason työ ja uralla eteneminen terveyden menettämisen arvoista? Entä kilpaileminen fitness-kilpailuissa tai triathlonissa? Entä se, että ostaa hyväksynnän muiden silmissä lupaamalla kaikille jotain ja olemalla aina hyödyllinen, ilman hetkenkään hengähdystaukoa itselle?

Lio ei ole ihmelääke. Eikä kaikilla ole rT3-ongelmaa.

Kuulemani mukaan rT3-testaus, labratulosten kiikuttaminen lääkärille ja Lio-reseptien toivominen on kasvanut melkoisen paljon. Minusta olisi hyvä tiedostaa, että Lio ei korjaa rikkinäistä elämää ja heikossa hapessa olevaa elimistöä, jos muihinkin asioihin ei kiinnitetä huomiota.

Huono vointi voi johtua lukemattomasta muustakin asiasta – ehkä vain siitä, että et ole muistanut aikoihin kiinnittää huomiota ruokavalioosi. Tai ehkä syöt vaikkapa gluteeniviljoja mutta olet oikeasti keliaakikko tai elimistöi kärsii gluteeniyliherkkyydestä (eikä sinulla ole vatsaongelmia)? Tai nukut vain 4 tuntia yössä ja juot 8 mukia kahvia päivässä? Tai koet valtavaa henkistä stressiä siitä, että asut ihmisen kanssa jota et ole enää rakastanut vuosiin, eikä teillä ole ollut aikoihin mitään muuta puhuttavaa kuin ”vaihdatko telkkarikanavaa”?

Tarkista ensin elämäntapasi ja ympäristösi. Monen sadan euron labroja ei kannata lähteä mielestäni teettämään, jos muutosta olotilaan ei ole yritetty tehdä jo elämäntapojen korjausliikkeellä. Jos haluamme syvää terveyttä, on elämäänsä tutkittava tarkkailijan silmin ikäänkuin ulkopuolelta. Se voi olla aikamoinen nöyryyskoulu. Minulle ainakin se oli.

Riipuin vuosia kiinni fitness-identiteetissäni ja suorittamisessa. Jos en suorittanut koulua, suoritin fitness-elämää 24/7. Hankalinta tässä oli se, että rakastin fitnessiä. Se oli todellakin kaikki kaikessa ja kaikki mitä halusin tehdä. En vain tiennyt, että tämä rakkaussuhde ei tehnyt hyvää terveydelleni. Sen jälkeenkin olen hairahtanut samalle polulle moneen otteeseen.

Olen mustavalkoisuuteen taipuvainen ja innostun haastavista projekteista. Olen kuitenkin ymmärtänyt vihdoin, että nämä ominaisuudet saattavat olla myös se syy, miksi ajan itseni niin herkästi loppuun ja miksi elimistöni päätyi siihen tilaan jota tässä on nyt ratkottu. Paljon voi tehdä, mutta liika on liikaa. Tällä hetkellä teen juttuja intervallityylillä. Intensiivisen jakson jälkeen huilaan useamman viikon enkä vaadi itseltäni mitään. Teen vain sitä mikä on kivaa. Tämä tuntuu ainakin nyt hyvältä balanssilta.

Lienen lopulta kuitenkin erittäin onnekas. Tiedän, että kaikkien seikkailut eivät ole olleet yhtä mutkattomia. Uskon että iso vaikutus hyvään vointiini ja suhteellisen helppoon paranemiseen lopulta oli se, että elimistöni ravitsemustila oli todella hyvä ja olin valmis tekemään oikeastaan mitä ikinä paranemiseni vaatikin. Minulla oli hyvä ferritiinitaso, lisämunuaisten tila oli kunnossa, ei anemiaa tai muita ravinnepuutteita, ruokavalioni oli puhdas, ravinnerikas ja gluteeniton, käytin laadukkaita ravintolisiä (joiden imeytymisen varmistin pitämällä huolen vatsahappoasoista), liikuin ja pidin huolta hyvästä lihaskunnosta. Priorisoin unta ja nukuin kahdeksaa tuntia yössä.

Kehon ja mielen rauhoittaminen niin hermoston rentouttamisen kuin stressitekijöiden vähentämisen avulla muodostui lähes kaiken toimintani ohjaavaksi tekijäksi. Lähdin vielä aikaisempaa syvemmälle tutkimusmatkalle itseeni, enkä ole pelännyt enää kohdata mieleni mörköjä ja riittämättömyyden tunnetta itsessäni. Päästin irti monista stressaavista asioista, jotka olivat ”pitää tehdä”-kategoriassa ”haluan tehdä”-kategorian sijaan.

Ymmärrettyäni syyt sairastumiseni taustalla, pyrin vaikuttamaan niihin aktiivisesti jokapäiväisessä elämässäni. Aloin joogata aktiivisesti ja harjoitella meditaatiota. Totesin itselleni: en voi koskaan auttaa kaikkia. Vähensin vaatimuksia itseäni kohtaan ja totesin, että vähempikin työnteko saa riittää. Opin pitämään omista rajoistani tiukasti kiinni, enkä enää jousta niistä vain siksi että haluaisin olla muille mieliksi. Ymmärsin, että kun sanon muille EI, sanon itselleni KYLLÄ. Ja mitä enemmän sanon itselleni KYLLÄ, sitä paremmin minä voin. Mitä paremmin minä voin, sitä helpompi minun on auttaa toisia.

Paljon on siis tapahtunut. Tuntuu että koko elämäni on suunnannut kohti parempaa. Vaikka moni asia oli jo kunnossa, elämässäni oli edelleen osa-alueita joita pystyin parantamaan. Jos aikaisemmin fokus oli pitkälti ravinnon viilaamisessa, viimeisen yhdeksän kuukauden ajan fokus on ollut enemmän stressinhallinnassa. En usko, että Wilsonin syndroomaa tai rT3-ongelmaa voi korjata ilman että tämä osa-alue huomioidaan. Olen myös huomioinut detoxia entistä paremmin. Siitä olenkin kirjoittanut viime aikoina blogiin. Viimeinen osa sarjasta on vielä julkaisematta, kun en ole ehtinyt viilaamaan sitä loppuun.

Lääkitys minulla on edelleen sama (Liothyronin eli pelkkä T3) ja annos myös, näin talvella tunnun pärjäävän parhaiten 50 mikrogrammalla päivässä kun jaan sen 3-4 annokseen.

Tällaista siis tänne! Tämä onkin ollut ensimmäinen talvi vuosikausiin, kun en ole ollut lainkaan masentunut tai alakuloinen. Jännityksellä jään odottamaan, onko parantuneella ololla vaikutusta siitepölyallergiaan. Se viheliäinen on ollut kammottava kumppanini pikkutytöstä asti, mutta allergia on pahentunut merkittävästi viime vuosina. Toivon siis, että edessä olisi vihdoin kevät jolloin voin nauttia eloon heräävästä luonnosta ja viettää aikaa myös ulkona.

Voimia jokaiselle <3

Share on Facebook